On aika pistää piste blogille. Varmasti vielä tulee ajatuksia ja tilanteita, joista voisi jotain muistiinpanoja tehdä. Paripäiväinen purkutilanne elokuussa kokoaa operaation henkilöstön yhteen. Kohtaamiset operaatiosta kiinnostuneiden kanssa herättävät varmasti mietteitä. Kotiutuminen sekä operaatiosta opittujen asioiden sisäistäminen osaksi arkielämää jatkuvat vielä pitkään. Missio oli kuitenkin yksi selkeä kokonaisuus. Olkoon myös blogi sitä.

Elämää suurempia loppusanoja en osaa asetella. Yleisimmät kotiutumisen jälkeen kuullut kysymykset ovat olleet: ”Millaista oli?” sekä ”Onko ollut hankala sopeutua takaisin normaalielämään?” Jälkimmäiseen voi sanoa, ettei ole ollut vaikeuksia. Nöyryyttä pitää kuitenkin olla sen suhteen, että vaikutukset voivat kestää vielä pitkälle. Olen silti armoton optimisti tässä suhteessa.

Ensimmäinen kysymys on hankala. Mitäpä sitä sanoisi, kun on viiden kuukauden ajan kokenut hurjasti uusia asioita. Pariin lauseeseen ei voi tiivistää muuta kuin päivittelyn siitä, ettei vielä itsekään ole loppujen lopuksi varma, mitä kokemuksista jää käteen. Eilen lentopallopeleissä todettiin, että kerrankin minä olen kaikkein ruskein. Väri haalistuu. Niin haalistuvat monet muistotkin. Silloin alta paljastuvat ne kokemukset ja tuntemukset, jotka ovat muuttaneet ja kasvattaneet. Sitten näkee, mitä jää jäljelle.

Seitsemän merta, seitsemän maata ja meripeninkulmia reilusti yli maapallon ympärysmitan verran. Vuosi sitten en olisi ikinä osannut arvata, että sellaiset asiat saan kirjoittaa päiväkirjaan. Enkä sitä, että voisin joku päivä lopettaa vitsailemisen, kuinka kierrän meret kaukaa. Ei minusta silti merimiestä tullut. Taistelulaiva-sarjan viimeisessä osassa kadetti vastasi kysymykseen, onko hän nyt merimies. ”En ole merimies, mutta tiedän jotain siitä, mitä on olla merimies.” Sen verran minäkin voin nyt sanoa. Asiaa hartaasti miettien voin hetkellisesti tunnistaa pikkuruisia häivähdyksiä kaipuusta merelle. Maakravun elämä sisämaan harjumaisemissa on silti minun juttuni.

Blogin kirjoittamisesta saatu palaute on ilahduttanut ja antanut motivaatiota. Suuren suuret kiitokset teille lukijoille! Vaikka tarkoitus oli kirjoittaa niin, että omaiseni, ystäväni ja mahdolliset asiasta kiinnostuneet palvelustovereiden läheiset saavat elää mukana laivan arjessa, ei minusta kirjoittaminen tuntunut yksipuoliselta. Kiitos!

Viikon verran olen totutellut siviilitöihini. Huomenna lähden kohti uusia seikkailuja rippileirille Lappiin. Blogiin ei tule enää uusia kirjoituksia, mutta en minä tätä netistä poiskaan ota. Tässä osoitteessa se on edelleen luettavissa.

Toivotan teille kaikille upeaa kesää ja runsasta siunausta elämäänne!

Matkalla

Purjehdittiin seitsemän merta: Itämeri, Pohjanmeri, Atlantin valtameri, Välimeri, Punainen meri, Intian valtameri ja Arabianmeri. En tiedä ovatko ”seitsemän meren kauhut” joutuneet käymään tietyt meret saadakseen tittelin. Määrä itsessään tuli meilläkin täyteen. Saaristomeri vielä kaupan päälle.

Rantauduttiin seitsemään maahan: Espanja, Kypros, Djibouti, Kenia, Tansania, Oman ja Kreikka. Kaikki olivat minulla uusia kokemuksia. Edes Espanjassa ei ole tullut aikaisemmin käytyä.

Nähtiin kahdeksan satamakaupunkia: Malaga, Larnaka, Djibouti, Mombasa, Sar Es Salaam, Salalah, Hania ja Cadiz. Jos yksi pitäisi yli muiden nostaa, niin arabikulttuurinen Salalah oli kaikkein mielenkiintoisin.

Meripeninkulmia kertyi 26 000.

Makeaa vettä tehtiin osmoosikoneilla miljoona litraa.

Kokit käyttivät ruuanlaittoon 800 litraa kermaa.

Tänään olin ensimmäisissä kirkollisissa toimituksissa kotiutumisen jälkeen. Aamulla messun liturgina olin aavistuksen hukassa. Useampaan otteeseen huomasin vilkuilevani normaalia enemmän papereitani. Ei tullut oikein selkärangasta, mitä milloinkin tapahtuu. Ei se varmaan seurakunnalle paljoa näkynyt, mutta iso merkitys on sillä, miltä itsestä tuntui. Kastetilaisuuksissa myös oli ripaus uutuudenviehätystä. Oli kyllä mukava palata varsinaiseen leipätyöhönsä. Ylihuomenna alkaa jo ensimmäinen rippileiri. Niinpä pistän nyt kasaan vielä viimeiset operaation opetukset sanoiksi. Niistä en osaa runoilla pitkiä tarinoita, joten tarjoilen ne sikermänä.

Mukava mies työkseen

Olen kirjoitellut blogin kuluessa muutamista papin rooliin liittyvistä haasteista, viimeisimmäksi tuosta kansanomaisuuden ja uskottavuuden rajanvedosta. Toivottavasti kenellekään ei ole tullut vaikutelmaa, että sotilaspapin työ on pelkkiä haasteita haasteiden perään. Päinvastoin. Työnkuvassa on valtaosa pelkkää positiivista. Yksi hyvin mieluinen havainto oli tietystä näkökulmasta katsottuna erittäin selkeä papin rooli. Welfare-upseerin roolia tarkentelin koko mission ajan. Pappina toimiminen oli siihen verrattuna hyvin yksiselitteistä.

Pappi sai olla rehellisesti pappi  - ainakin vanhan sotilaspastorin määritelmän merkityksessä: sielunhoitaja ja toveri. Nuorisopastori joutuu esimerkiksi rippikoululeirillä toimimaan yhtä aikaa kohtaajana, opettajana, valvojana ja melkein poliisinakin. Kysyy välillä kärsivällisyyttä ja taitoa vaatia sääntöjen noudattamista mutta olla myös mukava ja helposti lähestyttävä. Sotilaspastorilla on tässä suhteessa helppoa. Pappi saa yleensä ottaa vain sen mukavan miehen roolin. Muut pitävät huolen ikävämmistä tehtävistä. Kärjistetysti sanottuna tilanne voi olla se, että pappi lohduttaa sitä, jolle esimies on huutanut. Rippileirillä sama pappi sekä nuhtelee leiriläiset, jotka rikkovat sääntöjä, että yrittää pitää hyvää ilmapiiriä yllä. Puolustusvoimissa nämä roolit ovat eri henkilöillä.

Papin ei hengellinen ulottuvuus

Siviiliseurakunnassa pappi on nimenomaan hengellinen työntekijä ja Jumalan Sanan julistaja. Rauhanturvatehtävissä papilla pitää olla valmius kohdata myös eri uskontojen edustajia, uskonnottomia ja ateisteja heidän lähtökohdistaan. Haastetta on siinä, että pappiin on aika vaikea kenenkään suhtautua neutraalina ja arvovapaana ihmisenä. Yhtä lailla pappi joutuu keskittymään, ettei henkiseen keskusteluun sotke hengellisyyttä, jos keskustelukumppani ei sitä siihen halua.

Koinkin aavistuksen ristiriitaiseksi tilanteen, jossa keskustelin eettisistä asioista ja jouduin antamaan erilaisen vastauksen, mitä antaisin esimerkiksi seurakuntanuorelle. Kristillinen etiikka on mielestäni erittäin järkeenkäypää. Mutta joissain kysymyksissä jumalallisen auktoriteetin olemassaolo aiheuttaa sen, että asiaa mietitään eri näkökulmasta kuin ilman sitä. Ehkä klassisin esimerkki tästä on seksuaalietiikka, joka perinteisessä kristinuskon tulkinnassa on pidättyväisempi nykyiseen länsimaiseen käytäntöön verrattuna. Vaikka sekin on mielestäni järkeen käypä, ei sitä käytännössä koskaan pysähdytä miettimään, jos ei pidä Raamattua itselleen jumalallisena auktoriteettina.

Elämän kysymysten pohtiminen ilman hengellistä ulottuvuutta ei ole – tai se ei saa olla – papille ongelma. Mutta ainakin minä koen olevani enemmän omassa työssä silloin, kun saan toimia keskustelukumppanina täysin omasta vakaumuksestani käsin. Eihän se ollut sotilaspastorin työssäkään kiellettyä, mutta hengellisyyden tuominen mukaan keskusteluun uskonnottoman kanssa ei rakenna hyvää pohjaa tuleville kohtaamisille, jos niitä sen jälkeen enää koskaan tulee.

Samaa tematiikkaa jatkaa havainto julistajan roolin kaventumisesta. Siviilissä pappi on ennen kaikkea opettaja, julistaja ja paimen. Kyllä puolustusvoimissakin hartaustilaisuuksissa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Hartauksien välinen aika käytetään silti enimmilläänkin mainoksena toimimiseen ja diakonin palveluviran toimittamiseen – ei traktaattien jakamiseen.

Nämä ulottuvuudet olivat opettavia kokemuksia. Olen pohjimmiltani eniten raamatunopettaja, mutta uusiin papin rooleihin tutustuminen antoi syvyyttä ja harjoitti itsessä niitä puolia, joita on syytä kehittää. Ei siviiliseurakuntakaan koostu pelkästään suuressa Hengen palossa kirkossa istuvista jäsenistä.

Tee sitä, minkä tiedät toimivan

Osa papin laivalla pitämistä jutuista töistä oli sellaisia, joita harva erityisesti osaisi toivoa, mutta lopulta tykkäsi niistä. Eihän kaikesta aina tarvitse tykätä, mutta kyllä pappi joutui muistuttamaan itselleen toimintansa perusteluja, jos kovin naama ylösalaisin niihin saavuttiin. Esimerkiksi operaation loppumetreillä pidetyt joukkuekohtaiset keskustelut eivät herättäneet kaikissa iloisia reaktioita. Kyseltiin, että onko pakko tulla ja onko tilaisuus hengellinen. Silti jälkikäteen parasta palautetta keskusteluista tuli niiltä joukkueilta, jotka ennakkoon suhtautuivat kaikkein varautuneimmin.

Olen kovin iloinen siitä, että edellinen rauhanturvaoperaatio opetti minua henkilökohtaisella tasolla suoraselkäisemmäksi kristityksi. Tältä missiolta haluaisin oppia rohkeutta olla oikealla tavalla kuuntelematta negatiivisesti suhtautuvia ihmisiä ja tehdä asioita, joiden tietää toimivan vaikka niitä vierastettaisiin.

Päivän kotiutumishavainto: Vessapaperia sopii pönttöön

Laivalla olivat käytössä samanlaiset alipainevessat kuin junissa ja lentokoneissa. Niiden vetokyky wc-paperin suhteen oli rajallinen. Nyrkkisääntönä pidettiin, että tukkeutumisen välttämiseksi kuuden palan käyttäminen on maksimi yhtä vessanvetokertaa kohden. Jos paperitöihin oli tarvis käyttää enemmän materiaalia, oli edettävä ns. välivetotaktiikalla. Kotiin tultua huomasin laskevani papereita ja miettiväni, vieläkö putkeen sopii.

Kansanomainen ja uskottava

Viisivuotisella pappisurallani olen löytänyt oman tyylini työskennellä. Atalanta-operaatio sysäsi ajatuksia osittain eri raiteille. Laivapapin elämä oli yhtä aikaa mielenkiintoista ja haastavaa. Haastavuus näkyi erityisesti niissä tilanteissa, kun joutui muuttamaan työtyyliään totutusta. Osa näiden tehtävien eroavuuksista haastaa minua jatkossakin tutkimaan työtapojani varsinaisessa leipätyössäni. Toisaalta joissain toisissa asioissa sain vain lisää vahvistusta sille, että kannattaa toimia niin kuin tähän asti olen toiminut.

Heti alusta asti yksi haaste oli löytää hyvä ja toimiva tapa kuulua porukkaan. Miesten puheissa muistellaan usein pastoreita, joille kalja maistuu saunailloissa siinä missä muullekin porukalle. Pappi on silloin helposti lähestyttävä kansanmies, joka ei aseta itseään jalustalle. Eikä sille mitään voi, että moni kiusaantuu, jos pöytäseurueessa on yksi hengenmies, joka muiden tilatessa kolmannet oluet juo edelleen virvoitusjuomia. Rivien välistä luetaan, että jumalallinen auktoriteetti saarnaa hiljaista nuhdesaarnaansa muille. Yritä siinä sitten rentoutua ja nauttia illasta pastorin seurassa.

Toisaalta itsensä kantokuntoon juova kirkonmies maalaa itsensä nurkkaan. Hänen seurassaan ei kiusaannuta, mutta eipä häntä enää ammatillisesti kunnioitetakaan. Miesten maailmassa yli kaiken merkitystä on sillä, että mies on sitä, mitä hän oikeasti on. Hengellisiä asioita karsastava ihminen ei välttämättä arvosta pastorin työtä ja tehtävää. Mutta niin kauan kuin pappi elää ja käyttäytyy niin kuin papin kuuluu, häntä voi arvostaa suoraselkäisenä miehenä. Teeskentelemällä ei pääse pitkälle.

Edellisessä kirjoituksessa mainitsinkin sen, että pappi on ennen kaikkea niitä varten, jotka tarvitsevat luotettavan keskustelukumppanin. Kansanmiestä on helppo lähestyä. Uskottava pappi tuo kuvaan luotettavuuden. Ensimmäinen haaste olikin tasapainoilla näiden kahden roolin välillä. Niiden ei tarvitse lyödä toisiaan korvilleen, mutta koko ajan oli oltava tietoinen tästä kaksijakoisuudesta. Toisaalta lähestyttävyyden ja uskottavuuden rajapintaa testattiinkin. Ei ehkä tarkoituksellisesti, mutta papin on kunnon äijäporukassa ansaittava asemansa. En tiedä, onnistuinko tässä, mutta muutaman kerran huomasin, että papin rajoja tarkkailtiin.

Rajanvedolla en tarkoita keskimäärin siis mitään radikaaleja valintatilanteita. Esimerkkinä toimikoon nuorisotyön opiskelujen aikainen ystäväni, joka kertoi virassa olleessan jättäneensä kerran kokeilumielessä nuorten rakastaman kikkailemisen ja viihdyttämisen vähemmälle. Linjamuutos poiki heti enemmän sielunhoidollisia keskusteluja. Toinen rooli on massojen rakastama ja helppo lähestyä muuten vain. Toinen koetaan turvalliseksi keskustelukumppaniksi.

Päivän kotiutumishavainto: Suomessa ei kerjätä

Ensimmäisiä Upinniemen ulkopuolisia kosketuksia suomalaiseen elämänmenoon otin Kampin kauppakeskuksessa. Seisoskelin tolppaan nojaten katselemassa ihmisvilinää. Huomasin kaverin tonkimassa roskista todennäköisesti tyhjien pullojen toivossa. Tarkastuksen jälkeen hän siirtyi kohti seuraavaa roskista, joka oli minun lähelläni. Nousin heti varpailleni, kun oletin, että kohta hän pyytää minulta rahaa. Pian tajusin, että eihän se olekaan yleinen tapa täällä.

Ahkera laiskuus

Suomen kesä on maistunut mukavalta. Sopeutumisessa ei ole ollut mitään ongelmia. Kovista joukolle annetuista varoitteluista huolimatta en itse jaksanut uskoa kohtaavani suuria vaikeuksia. Toistaiseksi on siis selvitty hyvin. Mukava on kuitenkin ollut havaita, miten joitakin tapoja on ainakin hetkellisesti muuttunut. Energiajuomista luopuminen on ollut piristävää. Suorastaan outona olen kuitenkin pitänyt sitä positiivista kehitystä, että illan viimeiseksi tempaukseksi ei ole tullut vielä kertaakaan otettua elokuvaa, mikä kuului ennen operaatiota vakiorutiineihin. Lisäksi ihmisten aikoihin nukkumaan meneminen ja nuorisopastorin vanhoista rytmeistä poiketen reipas aamuherääminen tuntuvat varsin fiksuilta ajatuksilta. Jos tämä tarkoittaa, etten ole vielä täysin kotiutunut, niin toivon, ettei niin käykään. Lisää kotiutumishavaintoja jälkikirjoituksissa. Nyt palaan operaation opetukseen, josta olen kirjoittanut hieman jo erään tekstin lopuksi. Ajatus on jalostunut lisää ja muutenkin ajattelin maalailla sitä kuvaa runsaammilla palstamillimetreillä.

Työajaton työ on erittäin vaikea rajata. Olen varttunut pienessä pitäjässä, jossa oli yksipappinen seurakunta. Kirkkoherran työtä seuratessa tuli väistämättä vaikutelma, että papin työ on elämäntapa, seurakunnan keskellä olemista. Työn kuvan laajuuden vuoksi on täysin mahdotonta sanoa, missä raja työn ja vapaa-ajan välillä kulkee. Jos seurakuntalainen tulee kirkkoherranvirastolle juttelemaan, on selvästi kyse papin työtehtävästä. Mutta onko silloinkin kyse työstä, kun sama seurakuntalainen nykäisee pastoria hihasta samat asiat mielessään kaupan kassajonossa, kun pastori vapaapäivänään verkkarit jalassa on matkalla punttisalilta kotiin?

Jo ennen pappisvihkimystäni olin muodostanut itselleni moton, että pappi saa palkkansa pappina olemisesta eikä tiettyjen asioiden tekemisestä. Yritin jo etukäteen pelastaa itseni työuupumuksesta tai siitä petollisesta kierteestä, että laskee vain helposti näkyvät työtunnit, muttei niitä, jotka salassa kuormittavat. Ja ylipäätään yritin päästä eroon työtuntien laskemisesta, kun ei niitä työajattomassa työssä lasketa muutenkaan. Silti motto ei oikein vakuuttanut minua. Sen mukaisestihan olisin voinut löhötä kotona ja katsella elokuvia. Olisin silti pappi, mutten kokisi ansaitsevani palkkaani.

Sotilaspastorin tehtävässä pelkkä oleminen tuntuu vielä vaikeammalta. Puolustusvoimat arvostavat pastorin tehtävän palkkauksellisesti keskivälin yläpuolelle. Suomalaiseen työmoraaliin kuuluu, että kaikki pitää ansaita. Aina ei tarvitse lukea edes rivien välistä, kun riveilläkin ihmetellään, mitä pappi oikein tekee palkkansa eteen. Lopputulos on, että pastori hyvin helposti tavoittelee kiireisen miehen titteliä. Niin siviilissä kuin puolustusvoimissa papit helposti luettelevat tehtäviensä paljoutta ja hikoilevat niitä muistellessaan. Usein se pitää paikkansa. Mutta suurelta osin se voi olla myös itse aiheutettua, koska kiire on tavoiteltu asia. Sillä osoittaa ansaitsevansa palkkansa.

Kerran juttelin naapuriseurakunnan kirkkoherran kanssa. Olin pyytämässä häntä nuorteniltaan vieraaksi, ja aloitin niin kuin yleensä sellaiset keskustelut pappien kesken aloitetaan. Pyytelin anteeksi, kun kiireiseltä mieheltä tiedustelen mahdollisuutta tehdä keikkaa. ”Ei minulla mitään kiireitä ole”, kuului hänen vastauksensa. Saattaa olla, että vastauksessa oli jotain todellisuuspohjaa. En tiedä. Mutta vastaus oli juuri sellainen, joka papin pitäisi aina antaa.

Lähes aina papin kanssa aloitetut keskustelut alkavat vuorosanalla: ”Onko sinulle hetki aikaa”. Se on kohtelias kysymys, joka esitetään sen tarkemmin asiaa miettimättä. Mutta entä jos taustalla on oikeasti ajatus, jonka eräässä kastekodissa kuulin: ”Teillä papeilla näyttää olevan aina niin kova kiire.” Aralla mielellä oleva ihminen miettii kauan, uskaltaako hän jutella vaikeista tai isoista asioista papin kanssa. Hän yrittää kannustaa itseään ottamaan ensimmäisen askelen, mutta samalla keksii itselleen tekosyitä, miksi ei kannata. Hän myös esittää itse kysymyksen papin kiireistä, ja antaa itselleen vastauksen sen mukaan, mikä hänen vaikutelmansa on. Eikä hän sitten koskaan tule papin puheille. Operaation aikana minulta tultiin kysymään aivan yksinkertaista papin käytännön työhön liittyvää asiaa. Kysyjä sanoi keränneensä rohkeutta sitä varten kauan. Olisiko viiden kuukauden missio ollut riittävän pitkä aika kerätä rohkeutta, jos asia olisi ollut todella suuri ja syvällinen?

Tajusin, että papin työn oleellisin asia on ahkera laiskuus. Papin täytyy antaa ulospäin kuva, että hänellä ei muuta olekaan kuin aikaa. Ja sitä aikaa on ketä varten tahansa. Niin kuin eräässä pappien koulutuksessa sanottiin, toimituspäivinä saattaa olla lentämistä paikasta toiseen. Silti koskaan ei lähdetä kiireellä mistään. Kaikki aika on vietettävä kiireettömästi. Ovellakin hyvästellään rauhassa selittelemättä, että on jo mentävä. Mutta kun ulko-ovi sulkeutuu, sitten juostaan.

Ahkeran laiskuuden palaset ovat ensinnäkin ulospäin näkyvä toimettomuus, joka viestittää jokaiselle pastorin tavanneelle, että tässä on luvallista pysähtyä. Toiseksi tarvitaan ahkeruutta, jolla pastori pysyy liikkeessä ja säteilee toimettomuuttaan mahdollisimman monessa paikassa. Laivalla tämä toteutuu esimerkiksi silloin, kun pappi kiertää ahkerasti paikasta toiseen – eikä hätkähdä, jos tuntuu, että on tiellä ja muut vain kyselevät, että mitä asiaa papilla on, kun täällä kädet taskuissa palloilet.

Rauhanturvatehtävissä papilla on welfare-upseerin rooli, johon kohdistuu paljon toiveita ja odotuksia. Pastori voisi työllistää itsensä sen kanssa ylenmääräisesti. Mitä enemmän hän touhuaa ja hosuu työhyvinvoinnin kimpussa, sitä enemmän hän sahaa varsinaisen papin työn oksaansa. Papin tärkein tehtävä on kohdata niitä, joilla on kaikkein vaikeimpia ja suurimpia kysymyksiä. Niihin ei päästä koskaan käsiksi, jos juttelemisesta haaveileva joutuu juoksemaan papin vierellä samaan suuntaan saadakseen suunvuoron ja aikaa.

Toivon, että tämä oivallus ei jää vain havainnoksi. Haluaisin oppia tekemään työtä tällä tavoin myös käytännössä. Olen hyvin iloinen, että ainakaan nyt en koe mitään tarvetta esittää kiireistä. Suorastaan haluan, että minut nähtäisiin usein toimettomana. Tiedän, että työpaikalla työtehtäviä jaettaessa haluan vaikuttaa siltä, ettei ainakaan minulla ole tyhjin kalenteri. Olenkin ajatellut, että ahkeran laiskuuden periaatetta on sovellettava nimenomaan seurakuntalaisiin, mutta ei kai se tekisi pahaa, jos osaisi olla esimerkkinä myös työtovereille.

Päivän kotiutumishavainto: Suomella asiat hoituvat

Lohjan aluesairaalan terveystarkastuksien lomassa kävin hakemassa ruokalipun kanttiinista. Huomasin iloitsevani siitä, että nyt asiat sujuvat helposti. En ole mikään kielinero ja välillä tuskastun omaan englantiini. Mutta silti se on varsin hyvällä tasolla espanjalaisiin ja djiboutilaisiin verrattuna. Vaikka kuinka selkeästi yritti sanoa asiat, aina tuli väärinkäsityksiä. Jopa Cadizin Burger Kingillä sain eri tuotteen kuin olin tilannut.

Pappi on yksinäinen susi

Viimeisen viikon ajan asuminen skanssissa isomman joukon keskellä oli sosiaalista ja hauskaa. Kahden hengen konttimajoitus oli kuitenkin operaatioaikana papin työn kannalta parempi ratkaisu. On aavistuksen surullista, että papin on oltava yksinäinen susi, joka ei kuulu liian kiinteästi mihinkään porukkaan.

Päällikkö kysyi minulta kerran, olenko löytänyt alukselta kavereita tai jonkinlaisia sielunkumppaneita. Kerroin, että muutamia ihmisiä olen tavannut, joiden kanssa henkilökemiat sattuvat yhteen ja olisi erittäin helppo viihtyä. En vain voi ryhtyä kenenkään kaveriksi enempää kuin jonkun toisen. Pian muut kokisivat, etten ole kaikkia laivan merisotilaita varten. Esimerkiksi minä en voisi kuvitella pappina osallistuvani koskaan politiikkaan. Puolueen jäsenkirjaa kantavaa pappia alettaisiin pitää vain kyseisten ihmisten paimenena, joka pyllistää poliittisesti eri tavalla ajatteleville. Kovin läheisiä kaverisuhteita missiossa luova pappi antaa samankaltaisen vaikutelman niille, joiden kanssa hän ei vietä yhtä paljon aikaa. Koen, että skanssin suhteen olisi hieman samankaltaista vaaraa, koska silloin yksi porukka tulisi niin paljon tutummaksi kuin muut.

Tämä voi olla osin vain minun pääni sisäistä ajattelua ja ylivarovaisuutta. Kyllä siinä silti vähän perääkin on. Minulta kyseltiin operaation aikana, miksi vietän eniten aikaa upseerimessissä suhteessa muihin messeihin. Ilman muuta kysyjät tiesivät, että minut on määrätty upseerimessin jäseneksi. Samoin kaikki tietävät, että myös pastori tarvitsee omaa aikaa ja rentoutumista, ja että se onnistuu helpoiten totutussa paikassa. Järjellä tiedetty asia ja tunne ovat silti eri asioita.

Pappi niin kuin muutkin asiantuntijatehtävässä olevat henkilöt, kuten lääkäri, lakimies ja tiedottaja, ovat kaikkia kriisinhallintajoukon henkilöitä varten. Papin ”taakka” on siinä, että hänen työkalunsa on hänen persoonansa. Siksi pitäisi erityisen tarkasti olla tasapuolinen jakamalla aikaansa ja läsnäoloaan saman verran kaikille. Sama persoona on esillä työtehtävissä ja vapaa-ajalla. Yhtä lailla työtä tehdessään kuin rentoutuessaan pastorin on oltava ammatilliset tuntosarvet pystyssä. Eikä noita puolia edes voi kunnolla erottaa toisistaan. Siviilissä papin työaikaa on aivan erityisesti se aika, joka muille on vapaa-aikaa. Vaikka olisi ollut stressaava päivä, ja haluaisi hetken istahtaa messin sohvalle limsatölkki kädessä ihan vain huilaamaan, antaa se avoimesta ovesta sisään kurkistavalle signaalin, että pastori antaa aikaansa sillä hetkellä läsnä oleville. Haasteeksi muodostuu siis itsensä huoltaminen. Pappi ei voi sanoa keskustelemaan ryhtyvälle, että nyt ei jaksa, ellei ole näyttää joku todella painava peruste. Muuten seuraavaa yhteydenottoa saa odottaa kauan. 

Usein toiset asiantuntijatehtävissä olevat henkilöt ovat samanhenkisiä. Tiedottaja, lakimies ja päällikkölääkäri ovat laivan sosiaalisessa verkostossa henkilöitä, jotka asemansa puolesta ovat hyväksytyimpiä papin kavereita ilman, että pastorin ajatellaan suosivan jotakuta. Onnekseni henkilökemiat täsmäsivät heidän kanssaan mainiosti, ja löysin erityisesti päällikkölääkäristä taistelutoverin, jonka kanssa sain itse avautua, kun siltä tuntui. Itseään kun pitäisi osata huoltaa niin hyvin, ettei ole ensimmäisten joukossa lanaamassa. Kukaan ei jaksa kuunnella toisten huolia, jos ei itse ole hyvässä vireessä.

Päivän kotiutumishavainto: Maito on hyvää

Olen yllättynyt siitä, etten ole Upinniemen sotkun jälkeen innostunut energiajuomista. Oletin, että kotiutumisen jälkeen niistä tulisi taas kiinteä osa päivittäistä ruokavaliotani. Ei ole tullut. Sen sijaan maito maistuu mainiolle. Laivalla nautittiin huolitsijan toimittamia maitoja, joiden alkuperämaa oli milloin mikä. Maidoissa on eroja. Jopa Lohjan aluesairaalan laboratoriotesteissä käydessämme ruokalan – joka tylsästi pakotti kaikki maidon juojat tyytymään rasvattomaan maitoon – tarjonta maistui hyvälle. Rasvaisempi maito vasta herkkua on.

Minulta kyseltiin, kuinka kotiutuminen on sujunut. Ensimetrit ovat kotimaassa maistuneet mansikalta. Uskon sujuvan samaan malliin eteenkinpäin. Pieni nöyryys on kuitenkin säilytettävä sen suhteen, että aina reissut muuttavat ja aina niiden jälkeen on asennoiduttava tuttuunkin arkeen valppaudella.

Operaatioihin on nykyään tehty operaatiokohtaiset kotiutumisoppaat. En tiedä, kuka oppaiden opetusosuuksia pohjustavat tarinat on kirjoittanut, mutta sotilaspastorit ovat niitä vuorollaan muokanneet kutakin operaatiota koskeviksi. Minä siirsin saman tarinan maalta merelle. Osin se on synkkä, mutta niinhän oppaan tarkoitus olikin osoittaa erilaisia mahdollisia haasteita.

Pitämiäni kotiutumisoppitunteja en ala referoimaan, eikä se oikein onnistuisikaan. Tarina on johdanto oppaan opetusosuuksiin ja kertoo yhden kuvitteellisen kotiutumisen. Joku voi löytää siitä jotain omaan kotiutumisprosessiinsa sopivaa.

Suez näytti samalta kuin menomatkalla. Silti se tuntui erilaiselta. Jotenkin tutulta. Kreeta odottaa horisontin takana. Periaatteessa aurinko ei paista enää niin kuumasti, mutta kyllä tässä vielä kelpaa vetää pari amiraalilepoa rusketuksen viimeistelemiseksi. Lisäksi pari HuPaa ja tietysti muutama vahti. Sitten voi sanoa kotimatkan virallisesti alkaneen.

Harmi, ettei viimeisiä maileja mennä rinta rinnan. Toiset lentävät ja toiset purjehtivat. Olihan tämä jo lähtiessä selvillä, ja osasi siihen asennoitua. Aamuhyrrän huvetessa se ei ole enää pelkkiä numeroita paperilla. Muutama vanha tuttu sekä paljon uusia tärkeitä kasvoja pitää hyvästellä Välimerellä.

Tuntuu epätodelliselta, ettei huomenna mennä samalla porukalla puntille. Saunassa kyllä käydään, mutta kenen kanssa. Messin väki on hajaantunut kahtaalle. Kino Tonic’issakin on entistä vähemmän katsojia. Jotain haikeaa siinä on, vaikkei sitä haluaisi myöntää. Samalla vatsan pohjassa tuntuu hieno kihelmöinti kotiin palaamisesta. Tunne on yllättävän voimakas.

Operaatio hujahti hurjaa vauhtia. Eihän siitä ole kuin pari päivää, kun Upinniemen elokuvasalissa kokoonnuttiin. Mietittiin, mitähän tästä tulee. Tällaista tuli. Hyvä setti. Olisi enemmänkin sietänyt. Toisaalta on valmis lähtemään kotiin.

- - -

”Isi, isi, isi!” Kotimaan kamaralla kolme raketin lailla syöksyvää pikkupoikaa ampuu suoraan Penan jalkoihin, lähes kaataen raavaan rauhanturvaajan kenttään. ”Kai sinä nyt jäät kotiin, isi?” Jossain taustalla Penan vaimo virnistää tyytyväisenä. Eipä jää epäselväksi, kuka tänä iltana nukkuttaa nuo Duracell-puput. Hieman käy kaveria sääliksi, mutta mieluummin Pena kuin minä. ”Soitellaan!” Siinä kaikki, mitä miehiset jäähyväiset pitävät sisällään.

Jalkojen alla on kovaa maata. Silti hiki ei valu noroina. Ilma on kuiva ja viileä. Vanha tuttu yhdistelmä. Pikkuisen lämpimämpikin kelpaisi, mutta onpahan kotoisaa. Intian valtameren hyväntuoksuista tuulta ei voinut moittia, mutta on tätä vielä helpompi hengittää. Varsinkin jos vaihtaa vertailukohdaksi Djiboutin basaarikujien pölyn tai Mombasan hautovan kosteuden.

Tilaakin on levitellä käsiään. Aluksella ei kirmattu muuten kuin juoksumatolla eikä majoituksessa kiskottu kyykkyhyppyjä. Eivät seinät päälle kaatuneet, mutta koko ajan oli jotain iholla. Välillä kolahti kyynärpää oveen ja sääri kynnykseen. On vapauttavaa kävellä vauhdikkaasti ilman laipioista tehtyä esterataa olkapäät seinästä seinään kimpoillen.

Itseään voi tituleerata nyt seitsemän meren kauhuksi – kahdeksan, jos saaristomeri lasketaan. Nähty on suunnilleen sama määrä valtioita ja taitettu merimaileja lähes maailmanympäripurjehduksen verran. Silti missään ei tullut vastaan tätä orastavaa kevään vehreyttä. Lähtiessä oli lunta ja pakkasta. Paljon on muuttunut.

Tilattu taksi tuli ajallaan. Eipähän tarvitse arpoa, onko NSE:n järjestämä kuljetus juuttunut ruuhkaan ja pitäisikö uskaltautua tuc tuc’in takapenkille. Autot ainakin ajavat oikealla kaistalla niin kuin pitää. Kaupassakin hinnat tietää etukäteen ja valikoimaa riittää. Kauankohan näistä asioista jaksaa iloita?

- - -

Kotiovella. Pieni jännitys tykyttää takaraivossa. Jes! Avain sopii lukkoon. Kai se on vain urbaani legenda, kun messissä puhuttiin skönäristä, joka kotiin palatessaan huomasi emännän tehneen tylyjä johtajaratkaisuja. Olisi siinä melkoinen kotiinpaluu.

Tuntuu tyhjältä, kun oma mamma on töissä eikä hymyile siinä ovella. Ei kukaan ota tätä varten vapaapäivää, mutta on silti jotenkin pettynyt fiilis. Entä kun joillakuilla vastassa on tyhjä koti? Onkohan heillä ollut tällainen olo jo lähtiessä?

Kotona on käynyt ihme pasaatituuli. Huonekalut ovat vaihtaneet paikkaa. Ennen kaikkea kotiteatteri! Sen säätäminen vei ainakin yhden viikon illat. Ja lattialla makaa kiistelty rätti. Olkoon vaikka miten Jukka Rintalaa, niin sillä hinnalla pitää saada parketti eikä vain yhtä mattoa. Tarvinneeko arvailla, millä rahoilla se on hankittu. Onko tämä todella se koti, josta lähdin?

Mitähän jääkaapista mahtaa löytyä? Tuli sen verran kehuttua kokkien sapuskoita, että luvassa on kuulemma kuntokuuri porkkanalla ja parsalla. Mutta ei auta, pelot on kohdattava. Hyväähän se mamma tarkoittaa, kai. Jämäkkä ote kahvasta ja ovi auki ykkösellä. Silmien tasolla on kuohuviinipullo, ruusu ja lappu: ”Tervetuloa kotiin rakas! Sauna on päällä ja oluttakin löytyy.”

- - -

Melkein nolottaa. Havahduin unesta ennen neljää, kiskaisin vaatteet päälle ja juoksin keittiöön. Vaimo seisoo ovella ja ihmettelee, missä palaa. Yritän selittää, että tuli nälkä. ”Miksi pukeuduit?” Mutisen jotain. Ei siinä kehtaa sanoa, että unenpöpperössä on luullut myöhästyvänsä vahdista. Ihan tarpeeksi oli eilisessä avautumisessa, kun kaupasta ei löytynyt Perrieriä ja oli tuomisina vain Zero-kolaa ja Pringlesejä. Nyt on aina ostoslista odottamassa oven pielessä. Ei yhtään helpota yhteisen sävelen löytämistä, joka tuntuu olevan hieman hakusessaan.

Kaverit repivät julmaa huumoria, kun päivittelee oluen rikollisen kallista hintaa. ”Kaada kurkkuun vaan, vaikkei mitään Tuskeria olekaan!” Nauratti ehkä ensimmäiset kahdeksankymmentä kertaa. Onneksi päivää piristi puhelu operaatiokaverilta. Toisaalta se vain pahensi tunnetta, että niin moni asia oli muuttunut niin lyhyessä ajassa. Palatessa koki olevansa ihan se sama mies, joka missiolle lähtikin. Välistä pistää vallan vihaksi kaikki ne kuittailut merirosvojahdin vaikutuksesta. Eihän sellaista edes ollut. Vai oliko?

Kaiken keskellä painaa huoli töistä. Määräaikaisen työsuhteen päättyminen juuri ennen missiota ei huolettanut silloin, mutta nyt tilanne on toinen. RO. No more. 

- - -

Pehmyt sohva ja ansaittu jouluolut kyllä kelpaavat! Mamman rakas mattokin on mukava jalkojen alla. Siinä hän torkkuu vieressä ja näyttää kynttilän valossa niin viattomalta. Lähes. Totuus on toki tarua ihmeellisempää, sen kulunut puoli vuotta on todistanut. Voi vain ihmetellä, kuinka paljon kärsivällisyyttä ja tahtoa molemmilta on löytynyt. Nyt arki sujuu jo ilman sodanjulistuksia. Tuntuu hyvältä. Asiat ovat alkaneet toimia ja työkuviot selkeytyä. Kauppaankin on jo lupa mennä ilman listaa. Toki mamma vielä tekee tarkistussoittoja, mutta suunta on hyvä.

Kuinkahan Penan kotiutuminen on sujunut? Olisi kai muutenkin aika soittaa ja sopia vaikka uudenvuoden viettämisestä yhdessä. Hieman saunaa ja pientä briiffausta. Saavat puolisot samalla pudistella vieressä päitään. Päivällä voisi käydä pulkkailemassa duracellien kanssa rauhallisen illan varmistamiseksi. Kuulostaa suunnitelmalta.

Joulu vietettiin ihan kaikessa rauhassa. Hartaus ei ollut samanlainen kuin Pohjanmaan keulakannella. Ei silti valittamista. Näillä pakkasilla istuu mieluummin sisällä. Luminen maisema, sukulaiset ja joulukuusen hakeminen loivat perinteisen ja tutun tunnelman. Etenkin vierailu hautausmaalla, missä pimeän valaisivat sadat kynttilät. Ei tätä missiolla ajatellut, mutta kai laivalta puuttuvia kuvioita alitajuisesti oppi arvostamaan. Jälkikäteen huomaa, että kyllä purjehdus jotain muutti, vaikkei sitä haluaisi myöntääkään. Äitimuori ei lakkaa paapomasta, mutta saattoi se jouluaterialla oikeaankin osua: ”Minä pojan merelle päästin, mutta miehenä se takaisin tuli.”

Päivän kotiutumishavainto: Tölkkejä ei tarvitse lytistää

Upinniemessä huomasin, että nautittu virvoitusjuomatölkki tuli automaattisesti litistettyä roskiin heittämistä varten. Vasta jälkikäteen muisti, että täällä tölkistäkin saa pantin. Laivalla ne menivät roskiin, joten tilansäästösyistä tyhjä puteli oli jälkikäsiteltävä.

Perjantaipäivänä tunnelmat olivat korkealla. Takana oli viikko purkutoimenpiteitä. Osa joukkueista kuittasi pois tavaroitaan hiki hatussa aamusta iltaan. Minä kuuluin siihen poppooseen, jolla ei ollut materiaalia kuitilla juurikaan. Kirkollisen työn arkku, DVD-levylaatikko ja kitara lähtivät jo tiistaina Säkylää kohti. Torstain aikana luovuin henkilökohtaisista tavaroistani ja liikuin viimeisen vuorokauden Upinniemen varuskunnan alueella siviiliksi naamioituneena.

Lähtöä oli tehty pitkään. Operatiivinen toiminta päättyi huhtikuun viimeisenä päivänä. Viikko purjehdittiin Kreetalle, jossa sanottiin hyvästit kolmasosalle väestä. Siitä viikon päästä juhlittiin maailmanmestaruutta Cadizissa, jonka jälkeen vielä viikon mittainen purjehdus Suomeen. Erilaisia hyvästejä tuli pitkin matkaa. Viimeinen grilli-ilta ankkurissa saaristossa ja keskiviikkona tutustuminen Suomenlinnan merisotakouluun ja Suomen suurimpiin kuuluvaan puulämmitteiseen saunaan olivat viimeiset rennosti yhteen kokoavat tilanteet.

Pitkä kotiutuminen on toisaalta rankkaa. Kuukausi ollaan jo kotiutumassa, mutta silti vielä kovin kaukana päämäärästä. Yllätyin, kuinka nopealta viimeinen viikko maissa tuntui. Hetkessä koitti perjantaiaamu, ja ympyrä sulkeutui, kun joukko kokoontui taas varuskunnan elokuvasaliin. Sosiaalikuraattorin oppitunti, merivoimien esikunnan ja Suomenlahden meripuolustusalueen terveiset ja tietysti päällikön loppusanat saattelivat pääjoukon kotimatkalle. Muutamat avainhenkilöt jatkoivat vielä komennustaan joitakin päiviä.

Operaatio oli vapaaehtoinen ja nautin siitä paljon. Silti suuri vapaudentunne valtasi mielen, kun istahdin autoon ja lähdin ajelemaan kotia kohti. Aikansa kutakin. Kun on asennoitunut tietyn mittaiseen projektiin, sen päättyminen on tärkeä asia. Minulle päätöstilaisuus oli erittäin miellyttävä. Sain muistamisen, joka jätti itselle sen tunteen, että työni koettiin tärkeäksi ja että osasin jollain tavalla paikkani täyttää. Elämä missiossa oli vaikuttava kokemus kaikin puolin, mutta saatu tunnustus jättää entistä mieluisamman silauksen kaikkeen nähtyyn ja koettuun.

Kotiin saapuminen aloitti arjen haltuun ottamisen. Kaikki oli ihan tuttua. Ja kaikkea katseli silti vähän uudella tavalla. Totta kai missio muuttaa, mutta erilaisuus on kai suurimmaksi osaksi huumaa koetusta ja ihastusta tutuista ympyröistä. Toisaalta olen täynnä energiaa ja intoa. Toisaalta tekee mieli hiukan puhaltaa. Auto sai alleen kesärenkaat suurella tarmolla, mutta kotia en ole vielä jaksanut siivoilla. Lenkkeily painonpudotuksen merkeissä alkoi heti seuraavana päivänä, mutta tavarat ja matkamuistot ovat levällään pitkin kämppää, ettei sekaan tahdo sopia. Oma sänky on pehmeä ja uni makea. Se on tuttu ja turvallinen. Ja se tunne on outo.

Parissa päivässä olen ehtinyt nähdä seurakunnan nuorisoa sekä vanhempaakin väkeä. Yleisimmin minulta on kysytty, onko hienoa olla Suomessa. Kyllä on. Kaikki tuntuu olevan niin hyvin. Nuorille kyllä sanoin, että varmaan olen jollain tavalla muuttunut. En tiedä kyllä miten. Mutta ensimmäistä kertaa kotona vessan peilistä itseäni katsoessani tajusin, ettei neljässä viikossa kaikki rusketus ole hävinnyt. Merisotakoulun saunaillassa minulta kysyttiin, onko salaisuuteni valkaistu uimahousujen kohta, jolla saan itseni näyttämään muka ruskettuneelta. Rajaton rusketus ei ole minun juttuni. Rajat ovat ainoa todiste muutoksesta. Omaa kuvaa peilistä katsoessani oivalsin, että tässä ympäristössä en ole koskaan ollut tämän värinen. Muutoksen huomasi vasta tutussa ympäristössä.

Päivän kotiutumishavainto: Maito on hyvää

Lohjan aluesairaalan röntgenkuvauksen ja laboratoriotestien yhteydessä söimme sairaalan ruokalassa. Kyseessä oli juuri sellainen ruokala, jota mielessäni aina manaan, kun niissä maidonjuojille on tarjolla vain rasvatonta maitoa. Pakko oli ottaa, kun ei maistuvampaa ollut tarjolla. Yllätyin, miten hyvältä maito maistui. Operaatiossa juotu maito ei ollut suomalaista, joten eroja oli. Tuttu maku oli hyvä. Ei minusta silti tule rasvattoman maidon juojaa. Kevytmaito maistui kotona vielä paremmalle.

Istun jo mukavasti kotisohvalla. Kotiin palaaminen on ollut uskomattoman hienoa. Kaikin puolin operaatiosta jäi hyvä maku. Hyvä oli olla ja hyvä on palata. Muutamalla sanalla palailen kuluneen viikon erääseen yksityiskohtaan.

Laiva muutti nopeasti muotoaan. Saapumista seuraavana päivänä ei kestänyt kauaa, kun miinakansi oli tyhjennetty. Kahdeksan konttia nostettiin laiturille. Siinä vaiheessa laiva alkoi näyttää kohtalaisen isolta. Vaikutelma oli kuin tuijottaessa hakkuuaukeaa ennen niin tuuhean metsän keskellä. Kesti hetken hahmottaa asiat uudelleen. Kontit olivat toimineet maamerkkeinä. Oman kontin kohdalta pääsi kannelle, seuraavan kohdalla oli vessan ovi ja sitä seuraavasta pääsi saunaan. Tyhjennyksen jälkeen meinasi eksyä.

Majapaikkani ei siirtynyt konttien myötä taivasalle. Nukuin kuluneen viikon ajan skanssissa. Tavaraluovutusten tohinassa ei viitsinyt etsiä tavaroilleen pysyvää sijaa, joten ahdasta oli, kun entiset ja uudet asukkaat sukkuloivat tavarapaljoudessa. Silti majoittujia oli vähemmän kuin operaation aikana normaalisti. Tiivistä on välillä varmasti ollut.

Ahtauden huippu oli punkka. Kolmikerroksisessa sängyssä nukkumisen myötä tajusin, että aluksella oli viiden kuukauden jaksosta huolimatta valtavasti haasteita, joista minulla ei vielä ollut hajuakaan. Majoitun kuvan vasemman puoleisimmassa alasängyssä. Pituutensa puolesta sinne sopii oikein hyvin, mutta kolme nukuttua yötä ei riittänyt selvittämään, kuinka noin matalaan tilaan olisi paras mennä. Pesäpallotyylinen syöksy olisi hieman vaarallinen. Jätin sen kokeilematta. Keskimmäinen peti olisi ollut sopivan kokoinen siihen, että painaa lapaluut patjaan kiinni ja sitten nostaa jalat kyytiin. Alin taso oli siihen liian matala, kun olen enemmänkin korkeushyppääjä kuin limboaja. Jalat edellä hivuttautuminenkin oli siinä mielessä haasteellista, että ylemmästä sängystä piti samalla roikkua, kun liu’utti jalkojaan päätyä kohti, jotta ylävartalon sai patjalle eikä lattialle.

Perinteinen istun tässä ja kaadun makuulle –tekniikka ei toiminut, koska ylemmän laverin reuna hankasi keskiselästä melkein nahkat, kun yritti kääntyä vaakatasoon. Itseään kun oli painettava sänkyä kohti, ettei vaakatason saavuttaessaan olisi huomannut olevansa tyhjän päällä. Testaamatta jäi hurskas iltarukoustyyli. Sängyn viereen polvistuminen ja varovaisesti mahallaan eteneminen tuntuisi toimivimmalta.

Sängyn ilmatilan mataluuden huomasi heti, kun yritin laistaa illan hammaspesusta. Keskipunkan pohja oli niin lähellä naamaa, että tunkkaista hengitystään ei pystynyt haistelemaan.

En tiedä, millaiseksi kunkin skanssin elämä operaatioaikana muotoutui. Lähtöä edeltävinä purkupäivinä ilmapiiri oli niin rentoutunut, että parina iltana tämän skanssin väki pisti siskonpetin lattialla ja katseli elokuvia. Lähes herttaiseksi voisi sanoa tilannetta. Osa nukahti keskelle lattiaa sänkyni viereen, joten siksi en päässyt viimeisenä yönäkään testaamaan kehittelemääni polvirukouksesta punkkaan –tekniikkaani.

Skanssin ja konttien sängyissä selvä ero oli myös yksityisyyttä tuovassa verhossa. Skansseihin pyritään majoittamaan saman vahtivuoron ihmisiä, jolloin heidän elämänrytminsä on suunnilleen samankaltainen. Silti nukkuma-ajat eivät välttämättä ole samat, jolloin verho on hyvä apu. Ensimmäisenä aamuna mietin, etten viitsi nousta kolistelemaan vielä, kun koko skanssi on pimeä ja hiljainen. Vetäisin jossain vaiheessa verhon auki. Skanssissa oli valot päällä ja väki jo mennyt aamupalalle. Konteissa verho on vähän hyttysverkkoa tummempi. Skansseissa se pimentää kunnolla.

Päivän kotiutumishavainto: Makuaisti normalisoitui nopeasti

Operaation aikana mieleen hiipi pelko, maistuvatko ruuat kotimaassa enää kokkiemme keitosten jälkeen miltään. Upinniemen sotkussa nautittu ensimmäinen pitsa ei ollut samaa tasoa. Mutta mieli ei verrannutkaan sitä laivakeittiön ruokiin, vaan ennen missiota Suomessa syötyihin pitsoihin. Hyvältä maistui.

Yksinkertaisuuden viehätys

Viimeisenä meripäivänä seisahduin peräkannella reelingin viereen. Katselin voiman tunnetta uhkuvaa perävanaa. Muutaman sekunnin ajaksi tuli haikea olo siitä, että kaikki tämä jää taakse. Samalla hetkellä luulin ymmärtäväni, miksi merimiehet haikailevat merelle. Sitten tunne meni ohi. Yritän nyt muotoilla sanoiksi jotain tuosta välähdyksestä.

Yksinkertainen elämä sopii ihmiselle. Meri tarjoaa juuri sitä. Virikkeitä ei ole liikaa. Ennen lähtöä opin, että ainoa ilo merellä on ruokailu. Siviilissä välillä niin huomaamatta ohitettava rutiini onkin kohokohta laivapäivän tehtävien lomassa. Näillä sapuskoilla ei kyllä olekaan mikään ihme, että määräajan lähestyessä miinakannella mutkitteli pitkä ja puhelias jono odottamassa tiskin avautumista.

Laivalla kaikki on yksinkertaista. Viikko-ohjelmasta voi katsoa, milloin tehdään mitäkin. Vahtivuorojen mukaan hoidetaan vahtitehtävät. Talo tarjoaa ruuan ja vaatteet. Sauna on lämmin lähes aina. Harrastusvaihtoehdot ovat urheilu, lukeminen, pelaaminen ja elokuvien katseleminen. Jos jotakin poikkeuksellista tapahtuu, esimies antaa ohjeet, kuinka toimitaan. Stressiä omatoimisesta arjen pyörittämisestä ei ole.

Kotona voi tulla äärimmillään jonkinlainen kulttuurishokki. Ruuan jonottamisen sijasta itsensä ravitseminen alkaa suunnittelusta, kauppareissusta ja valintojen paljoudesta. Se päättyy lopulta valmistamiseen ja tiskaamiseen. Eikä vielä ole kyse muusta kuin syömisestä. Lisäksi tulevat perheen rutiinit – jopa paineet – ja työpaikan elämä. Kaveriporukka ei myöskään elä samaa vahtirytmiä kuin itse. Posti työntää erilaisia laskuja ja papereita, joihin on reagoitava.

Valintojen, suunnittelun ja kiireen keskellä yksinkertainen elämä ei onnistu. Tilanne on vähän sama kuin kahden erilaisen avioliittomallin välillä. Uskon, että esimerkiksi Lähi-idästä tuttu sopimusavioliittokäytäntö poikii suurelta osalta onnellisia parisuhteita. Mutta se toimii vain silloin, jos kaikki muut ympärillä menettelevät samalla tavalla. Systeemiä ei voi istuttaa hyvällä menestyksellä keskelle romantiikka-avioliittojen kulttuuria. Sama on kiireettömällä elämällä. Keskellä touhua ja valintojen maailmaa on epätoivoista yrittää uida vastavirtaan.

Merellä on omat haasteensa ja murheensakin. Sen autuus on väistämättömässä yksinkertaisuudessa. Erityisen sopivaa on yksinkertaiseen elämään kuuluva haaveilu yltäkylläisyydestä, jota pääsee jopa nauttimaan kotiin tultua.

Merimiesten puheissa kotisatama on aina se paras satama. Kotiin tuleminen on juhlaa. Silti aito merimies haikailee pian taas takaisin. Minua parkkiintuneemmilla skönäreillä tai kokeneilla rauhanturvaajilla onkin haasteena totutella monimutkaiseen arkeen. Vaikeuksia kohtaavien yksilöiden tapauksessa kyse ei välttämättä ole rauhattomista sieluista. Päinvastoin, kyse voi olla rauhan kaipuusta.

Päivän merimiesuskomus: Perävanaa ei saa tuijottaa

Kerroin yhdelle taistelutoverille perävanan äärellä tehdystä oivalluksesta. Kuunneltuaan varsinaisen asian hän lopuksi kysyi: "Eikö pastori tiedä, ettei perävanaa saa tuijottaa. Pian se alkaa kiehtoa niin, että siihen hyppää."

Saaren takaa paljastuu laituri. Siellä näyttäisi olevan joitakin armeijatyylisiä rakennuksia, ehkä parakkeja. Silmään sattuu myös muutama sotilaallisen näköinen vene. Kohta varmaan näkyy jo Upinniemen laituri. Hetken päästä oivalsin, että tämä on Upinniemi. Kesäisen sotasataman ulkonäkö oli ihan muuta kuin paksuilla kinoksilla reunustettu jään peittämä satama-allas. En tosin aikaisemmin ollut laivalta käsin katsellut laiturin profiilia tarkasti. Tammikuussa irrotettaessa olin sisätiloissa ja ajatuksissakin katse oli eteenpäin.

Keväisen kolea sade ehti tervehtimään meitä ennen laiturille saapuneita omaisia. Taisikin olla operaation kolmas tai neljäs sade. Tihkutus väheni aluksen kääntäessä vasenta kylkeä laituria kohti ja lipuen hitaasti kiinni. Siltakannella rivistä vilkuilin tuttuja kasvoja. Ensin sattui silmään veli, myöhemmin vanhemmat. Lähes kaksisataapäinen omaisten ja toimittajien joukko vilkutteli Pohjanmaan henkilöstölle, kun soittokunta täräytti ensimmäiset tervetulosoinnut. Olihan se juhlallista.

Monella tapaa ajateltuna kotimatka oli sujunut myötätuulessa. Matkaan varattua aikaa jäi sen verran käyttämättä, että edellisen päivän aikana ehdimme kotivesille. Muutamia merimaileja ennen määränpäätä alus ankkuroitiin saaristoon, jossa oli hyvä tehdä loppusiivouksia ja valmistelut seuraavana päivänä alkavaan purkamiseen. Muun muassa punttisalin laitteet ruuvattiin irti lattiasta, viimeiset henkilökohtaisten tavaroiden tarkistukset suoritettiin ja minä aloin koota kasaan kirjaston ja elokuvapankin materiaalia.

Viimeinen ilta merellä oli hieno sinetti operaatiolle. Saariston kauniissa, raikkaassa ja yllättävän lämpimässä illassa kokit virittelivät grillin viimeistä kertaa tulille. Kanttiinin Pantteri-pusseja myytiin 10 kappaleen laatikoissa kotiin viemisiksi. Eipähän tarvinnut kenenkään viiden kuukauden aikana valitella salmiakin puutostilaa. Olavi Virta ei kuulu oman levyvalikoimani edustajiin, mutta ei voi kiistää, etteikö se sopinut tilanteeseen auringon laskiessa punaisena saarten väliin.

Maisema tuskin voisi kauniimpi olla. Eikä terassissakaan vikaa ole.

Kotiinpaluu on kestänyt jo kolme viikkoa. Viimemetreillä tunnelmoiminen ei silti ollut hullumpaa. Siellä satama saarien takana siintää.

Iltarusko ei enteillyt hyvää paluusäätä. Ei tuntunut kuitenkaan haittaavan ketään. Aamulla laivalle saapuneen amiraalin puhuttelussa vettä satoi kiitettävästi. Märät vaatteet unohtuivat läheisiä laivalle tervetulleeksi toivotellessa. Varsin hyvällä prosentilla laivan henkilöstö oli vastaanottajia Upinniemeen saanut. Pitkämatkalaisilla ei aina tätä herkkua ollut tarjolla. Päällikkö kuulutti palauttavansa meidät läheisillemme ruskettuneempina, lihaksikkaampina ja monta kokemusta rikkaampina. Allekirjoitan viimeisimmän. Paluumatka piti huolen rusketuksen häviämisestä ja oma laiskuuteni lihasten surkastumisesta. Mahaa tuli lisää, mutta paino pysyi ennallaan.

Median tiedotustilaisuuksien, haastattelujen ja omaisten kanssa tehtyjen tutustumiskierrosten jälkeen koitti hetken vapaus. Iltapäivä ja yönseutu olivat vapaat. Palveluksen oli määrä jatkua seuraavana aamuna, mutta hetken ajan sai taas totutella kotimaahana. Ei siellä mitään uutta ollut. Pakkastakki oli päällä, mutta viileydessä ei ollut mitään outoa. Ei maa, jossa on elänyt vajaat 40 vuotta, mitenkään vieras voi olla. Siitä huolimatta tein kolme hauskaa havaintoa.

Kaupassa kävellessä kaikki oli tuttua – mitä nyt pari uutta energiajuomamerkkiä oli ilmaantunut. Puolen sekunnin ajan kuitenkin olin matkatunnelmissa, kun kiinnostuneena kuuntelin, että vieressä oleva pariskuntahan puhuu suomea. Illalla veljen luona istuskellessa ihastelin, miten internet voi olla niin nopea. Upinniemen sotilaskodin vessassa ihastelin, kuinka käsipyyhetelineessä on paperia. Meillä oli näet muutama viimeinen viikko käytetty käsien kuivaamiseen vessapaperia tai imuliinoja mukaan otettujen käsipapereiden loputtua. Sen enempää ihmetyksiä en muista kokeneeni.

Edessä on vielä viikko varuskunnan elämää, laivan purkamista perustilaan sekä erilaisia materiaaliluovutuksia, terveystarkastuksia ja kovasti vitsailtuja parasiittinäytteiden antamisia.

Lämmin kiitos monista Upinniemessä saaduista ja blogin kommenttiosuuksissa annetuista palautteista. Olen otettu siitä, että joillekin blogini on ollut tärkeä kurkistusikkuna ja jopa viihdyttävä tai turvallisuutta tuova matkakertomus läheistenne elämään. Jatkan blogia sen aikaa, kun operaation opetuksia –sarjaan riittää merkittäviä aiheita kerrottavaksi. Sitten pistän pisteen.

Päivän sana: Lyödä lasia – osa 2

Lasin lyömistä koskeva päivän sana sai osakseen niin paljon huomiota täällä laivalla, että pitää kirjoittaa jatkosarja. Ensimmäisessä osassa oli liian historiallinen näkökulma, jossa ei edes mainittu tarkkaa käytäntöä. Lasin lyömiset, jos niitä laivalla käytetään, soitetaan seuraavasti: Puoli tuntia = yksi kellon lyönti. Täysi tunti = tuplalyönti. Puolitoista tuntia = tuplalyönti ja yksi lyönti.  Kaksi tuntia = kaksi tuplalyöntiä. Neljän tuplalyönnin jälkeen on neljä tuntia kulunut, jonka jälkeen vahti vaihtuu ja lyönnit alkavat alusta.