keskiviikko, 3. tammikuu 2018

Blogi kunnossa taas

Reilu vuorokausi meni puuhastellessa, kun laitoin blogin taas kuntoon. Vuosia sitten vuodatus-palvelin hukkasi kaikki kuvat. Tekstit olivat onneksi tallessa sivuilla ja kuvat omissa tiedostoissani. En kuitenkaan jaksanut ryhtyä restaurointitehtäviin, vaan ajatus hautautui syvälle to do -listan alimpiin loukkoihin.

Nyt alkuvuodesta ulkopuoliset tahot pyysivät juttelemaan kuluneista rauhanturvaoperaatioista, joten ajattelin muistin virkistämiseksi käydä myös blogit läpi. Oli itselle varsin yllättävä kokemus, kuinka 7 vuoden takaiset asiat alkoivat palautua tunnetasoa myöten mieleen juttuja lueskellessa. Paljon oli näköjään jo unohtunut. Vielä enemmän verestettyjä muistoja taitaa tarjoutua, kun pääsen myöhemmin Tsadin blogin kimppuun.

Kuvat ovat nyt siis tässä Atalanta-blogissa kunnossa, ja lukuisa määrä roskapostikommentteja poistettuna. Jos joku muukin innostuu vanhaa blogia vielä lueskelemaan, pääsee juoneen parhaiten oikeassa sivupalkissa olevan blogiarkiston kautta, jolloin kirjoituksia voi selata järjestyksessä. Muuten blogi tarjoillee jutut uusimmasta alkaen, mikä ei ainakaan ensikertalaiselle blogiin tutustujalle ole hedelmällisin lähestymistapa.

maanantai, 13. kesäkuu 2011

Uusiin seikkailuihin

On aika pistää piste blogille. Varmasti vielä tulee ajatuksia ja tilanteita, joista voisi jotain muistiinpanoja tehdä. Paripäiväinen purkutilanne elokuussa kokoaa operaation henkilöstön yhteen. Kohtaamiset operaatiosta kiinnostuneiden kanssa herättävät varmasti mietteitä. Kotiutuminen sekä operaatiosta opittujen asioiden sisäistäminen osaksi arkielämää jatkuvat vielä pitkään. Missio oli kuitenkin yksi selkeä kokonaisuus. Olkoon myös blogi sitä.

Elämää suurempia loppusanoja en osaa asetella. Yleisimmät kotiutumisen jälkeen kuullut kysymykset ovat olleet: ”Millaista oli?” sekä ”Onko ollut hankala sopeutua takaisin normaalielämään?” Jälkimmäiseen voi sanoa, ettei ole ollut vaikeuksia. Nöyryyttä pitää kuitenkin olla sen suhteen, että vaikutukset voivat kestää vielä pitkälle. Olen silti armoton optimisti tässä suhteessa.

Ensimmäinen kysymys on hankala. Mitäpä sitä sanoisi, kun on viiden kuukauden ajan kokenut hurjasti uusia asioita. Pariin lauseeseen ei voi tiivistää muuta kuin päivittelyn siitä, ettei vielä itsekään ole loppujen lopuksi varma, mitä kokemuksista jää käteen. Eilen lentopallopeleissä todettiin, että kerrankin minä olen kaikkein ruskein. Väri haalistuu. Niin haalistuvat monet muistotkin. Silloin alta paljastuvat ne kokemukset ja tuntemukset, jotka ovat muuttaneet ja kasvattaneet. Sitten näkee, mitä jää jäljelle.

Seitsemän merta, seitsemän maata ja meripeninkulmia reilusti yli maapallon ympärysmitan verran. Vuosi sitten en olisi ikinä osannut arvata, että sellaiset asiat saan kirjoittaa päiväkirjaan. Enkä sitä, että voisin joku päivä lopettaa vitsailemisen, kuinka kierrän meret kaukaa. Ei minusta silti merimiestä tullut. Taistelulaiva-sarjan viimeisessä osassa kadetti vastasi kysymykseen, onko hän nyt merimies. ”En ole merimies, mutta tiedän jotain siitä, mitä on olla merimies.” Sen verran minäkin voin nyt sanoa. Asiaa hartaasti miettien voin hetkellisesti tunnistaa pikkuruisia häivähdyksiä kaipuusta merelle. Maakravun elämä sisämaan harjumaisemissa on silti minun juttuni.

Blogin kirjoittamisesta saatu palaute on ilahduttanut ja antanut motivaatiota. Suuren suuret kiitokset teille lukijoille! Vaikka tarkoitus oli kirjoittaa niin, että omaiseni, ystäväni ja mahdolliset asiasta kiinnostuneet palvelustovereiden läheiset saavat elää mukana laivan arjessa, ei kirjoittaminen tuntunut minusta yksipuoliselta. Kiitos!

Viikon verran olen totutellut siviilitöihini. Huomenna lähden kohti uusia seikkailuja rippileirille Lappiin. Blogiin ei tule enää uusia kirjoituksia, mutta en minä tätä netistä poiskaan ota. Tässä osoitteessa se on edelleen luettavissa.

Toivotan teille kaikille upeaa kesää ja runsasta siunausta elämäänne!

 

Matkalla

Purjehdittiin seitsemän merta: Itämeri, Pohjanmeri, Atlantin valtameri, Välimeri, Punainen meri, Intian valtameri ja Arabianmeri. En tiedä ovatko ”seitsemän meren kauhut” joutuneet käymään tietyt meret saadakseen tittelin. Määrä itsessään tuli meilläkin täyteen. Saaristomeri vielä kaupan päälle.

Rantauduttiin seitsemään maahan: Espanja, Kypros, Djibouti, Kenia, Tansania, Oman ja Kreikka. Kaikki olivat minulla uusia kokemuksia. Edes Espanjassa ei ole tullut aikaisemmin käytyä.

Nähtiin kahdeksan satamakaupunkia: Malaga, Larnaka, Djibouti, Mombasa, Sar Es Salaam, Salalah, Hania ja Cadiz. Jos yksi pitäisi yli muiden nostaa, niin arabikulttuurinen Salalah oli kaikkein mielenkiintoisin.

Meripeninkulmia kertyi 26 000.

Makeaa vettä tehtiin osmoosikoneilla miljoona litraa.

Kokit käyttivät ruuanlaittoon 800 litraa kermaa.

sunnuntai, 12. kesäkuu 2011

Operaation opetuksia - osa 7

Tänään olin ensimmäisissä kirkollisissa toimituksissa kotiutumisen jälkeen. Aamulla messun liturgina olin aavistuksen hukassa. Useampaan otteeseen huomasin vilkuilevani normaalia enemmän papereitani. Ei tullut oikein selkärangasta, mitä milloinkin tapahtuu. Ei se varmaan seurakunnalle paljoa näkynyt, mutta iso merkitys on sillä, miltä itsestä tuntui. Kastetilaisuuksissa myös oli ripaus uutuudenviehätystä. Oli kyllä mukava palata varsinaiseen leipätyöhönsä. Ylihuomenna alkaa jo ensimmäinen rippileiri. Niinpä pistän nyt kasaan vielä viimeiset operaation opetukset sanoiksi. Niistä en osaa runoilla pitkiä tarinoita, joten tarjoilen ne sikermänä.

Mukava mies työkseen

Olen kirjoitellut blogin kuluessa muutamista papin rooliin liittyvistä haasteista, viimeisimmäksi tuosta kansanomaisuuden ja uskottavuuden rajanvedosta. Toivottavasti kenellekään ei ole tullut vaikutelmaa, että sotilaspapin työ on pelkkiä haasteita haasteiden perään. Päinvastoin. Työnkuvassa on valtaosa pelkkää positiivista. Yksi hyvin mieluinen havainto oli tietystä näkökulmasta katsottuna erittäin selkeä papin rooli. Welfare-upseerin roolia tarkentelin koko mission ajan. Pappina toimiminen oli siihen verrattuna hyvin yksiselitteistä.

Pappi sai olla rehellisesti pappi  - ainakin vanhan sotilaspastorin määritelmän merkityksessä: sielunhoitaja ja toveri. Nuorisopastori joutuu esimerkiksi rippikoululeirillä toimimaan yhtä aikaa kohtaajana, opettajana, valvojana ja melkein poliisinakin. Kysyy välillä kärsivällisyyttä ja taitoa vaatia sääntöjen noudattamista mutta olla myös mukava ja helposti lähestyttävä. Sotilaspastorilla on tässä suhteessa helppoa. Pappi saa yleensä ottaa vain sen mukavan miehen roolin. Muut pitävät huolen ikävämmistä tehtävistä. Kärjistetysti sanottuna tilanne voi olla se, että pappi lohduttaa sitä, jolle esimies on huutanut. Rippileirillä sama pappi sekä nuhtelee leiriläiset, jotka rikkovat sääntöjä, että yrittää pitää hyvää ilmapiiriä yllä. Puolustusvoimissa nämä roolit ovat eri henkilöillä.

Papin ei hengellinen ulottuvuus

Siviiliseurakunnassa pappi on nimenomaan hengellinen työntekijä ja Jumalan Sanan julistaja. Rauhanturvatehtävissä papilla pitää olla valmius kohdata myös eri uskontojen edustajia, uskonnottomia ja ateisteja heidän lähtökohdistaan. Haastetta on siinä, että pappiin on aika vaikea kenenkään suhtautua neutraalina ja arvovapaana ihmisenä. Yhtä lailla pappi joutuu keskittymään, ettei henkiseen keskusteluun sotke hengellisyyttä, jos keskustelukumppani ei sitä siihen halua.

Koinkin aavistuksen ristiriitaiseksi tilanteen, jossa keskustelin eettisistä asioista ja jouduin antamaan erilaisen vastauksen, mitä antaisin esimerkiksi seurakuntanuorelle. Kristillinen etiikka on mielestäni erittäin järkeenkäypää. Mutta joissain kysymyksissä jumalallisen auktoriteetin olemassaolo aiheuttaa sen, että asiaa mietitään eri näkökulmasta kuin ilman sitä. Ehkä klassisin esimerkki tästä on seksuaalietiikka, joka perinteisessä kristinuskon tulkinnassa on pidättyväisempi nykyiseen länsimaiseen käytäntöön verrattuna. Vaikka sekin on mielestäni järkeen käypä, ei sitä käytännössä koskaan pysähdytä miettimään, jos ei pidä Raamattua itselleen jumalallisena auktoriteettina.

Elämän kysymysten pohtiminen ilman hengellistä ulottuvuutta ei ole – tai se ei saa olla – papille ongelma. Mutta ainakin minä koen olevani enemmän omassa työssä silloin, kun saan toimia keskustelukumppanina täysin omasta vakaumuksestani käsin. Eihän se ollut sotilaspastorin työssäkään kiellettyä, mutta hengellisyyden tuominen mukaan keskusteluun uskonnottoman kanssa ei rakenna hyvää pohjaa tuleville kohtaamisille, jos niitä sen jälkeen enää koskaan tulee.

Samaa tematiikkaa jatkaa havainto julistajan roolin kaventumisesta. Siviilissä pappi on ennen kaikkea opettaja, julistaja ja paimen. Kyllä puolustusvoimissakin hartaustilaisuuksissa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Hartauksien välinen aika käytetään silti enimmilläänkin mainoksena toimimiseen ja diakonin palveluviran toimittamiseen – ei traktaattien jakamiseen.

Nämä ulottuvuudet olivat opettavia kokemuksia. Olen pohjimmiltani eniten raamatunopettaja, mutta uusiin papin rooleihin tutustuminen antoi syvyyttä ja harjoitti itsessä niitä puolia, joita on syytä kehittää. Ei siviiliseurakuntakaan koostu pelkästään suuressa Hengen palossa kirkossa istuvista jäsenistä.

Tee sitä, minkä tiedät toimivan

Osa papin laivalla pitämistä jutuista oli sellaisia, joita harva erityisesti osaisi toivoa, mutta lopulta tykkäsi niistä. Eihän kaikesta aina tarvitse tykätä, mutta kyllä pappi joutui muistuttamaan itselleen toimintansa perusteluja, jos kovin naama ylösalaisin niihin saavuttiin. Esimerkiksi operaation loppumetreillä pidetyt joukkuekohtaiset keskustelut eivät herättäneet kaikissa iloisia reaktioita. Kyseltiin, että onko pakko tulla ja onko tilaisuus hengellinen. Silti jälkikäteen parasta palautetta keskusteluista tuli niiltä joukkueilta, jotka ennakkoon suhtautuivat kaikkein varautuneimmin.

Olen kovin iloinen siitä, että edellinen rauhanturvaoperaatio opetti minua henkilökohtaisella tasolla suoraselkäisemmäksi kristityksi. Tältä missiolta haluaisin oppia rohkeutta olla oikealla tavalla kuuntelematta negatiivisesti suhtautuvia ihmisiä ja tehdä asioita, joiden tietää toimivan vaikka niitä vierastettaisiin.

 

Päivän kotiutumishavainto: Vessapaperia sopii pönttöön

Laivalla olivat käytössä samanlaiset alipainevessat kuin junissa ja lentokoneissa. Niiden vetokyky wc-paperin suhteen oli rajallinen. Nyrkkisääntönä pidettiin, että tukkeutumisen välttämiseksi kuuden palan käyttäminen on maksimi yhtä vessanvetokertaa kohden. Jos paperitöihin oli tarvis käyttää enemmän materiaalia, oli edettävä ns. välivetotaktiikalla. Kotiin tultua huomasin laskevani papereita ja miettiväni, vieläkö putkeen sopii.

lauantai, 11. kesäkuu 2011

Operaation opetuksia - osa 6

Kansanomainen ja uskottava

Viisivuotisella pappisurallani olen löytänyt oman tyylini työskennellä. Atalanta-operaatio sysäsi ajatuksia osittain eri raiteille. Laivapapin elämä oli yhtä aikaa mielenkiintoista ja haastavaa. Haastavuus näkyi erityisesti niissä tilanteissa, kun joutui muuttamaan työtyyliään totutusta. Osa näiden tehtävien eroavuuksista haastaa minua jatkossakin tutkimaan työtapojani varsinaisessa leipätyössäni. Toisaalta joissain toisissa asioissa sain vain lisää vahvistusta sille, että kannattaa toimia niin kuin tähän asti olen toiminut.

Heti alusta asti yksi haaste oli löytää hyvä ja toimiva tapa kuulua porukkaan. Miesten puheissa muistellaan usein pastoreita, joille kalja maistuu saunailloissa siinä missä muullekin porukalle. Pappi on silloin helposti lähestyttävä kansanmies, joka ei aseta itseään jalustalle. Eikä sille mitään voi, että moni kiusaantuu, jos pöytäseurueessa on yksi hengenmies, joka muiden tilatessa kolmannet oluet juo edelleen virvoitusjuomia. Rivien välistä luetaan, että jumalallinen auktoriteetti saarnaa hiljaista nuhdesaarnaansa muille. Yritä siinä sitten rentoutua ja nauttia illasta pastorin seurassa.

Toisaalta itsensä kantokuntoon juova kirkonmies maalaa itsensä nurkkaan. Hänen seurassaan ei kiusaannuta, mutta eipä häntä enää ammatillisesti kunnioitetakaan. Miesten maailmassa yli kaiken merkitystä on sillä, että mies on sitä, mitä hän oikeasti on. Hengellisiä asioita karsastava ihminen ei välttämättä arvosta pastorin työtä ja tehtävää. Mutta niin kauan kuin pappi elää ja käyttäytyy niin kuin papin kuuluu, häntä voi arvostaa suoraselkäisenä miehenä. Teeskentelemällä ei pääse pitkälle.

Edellisessä kirjoituksessa mainitsinkin sen, että pappi on ennen kaikkea niitä varten, jotka tarvitsevat luotettavan keskustelukumppanin. Kansanmiestä on helppo lähestyä. Uskottava pappi tuo kuvaan luotettavuuden. Ensimmäinen haaste olikin tasapainoilla näiden kahden roolin välillä. Niiden ei tarvitse lyödä toisiaan korvilleen, mutta koko ajan oli oltava tietoinen tästä kaksijakoisuudesta. Toisaalta lähestyttävyyden ja uskottavuuden rajapintaa testattiinkin. Ei ehkä tarkoituksellisesti, mutta papin on kunnon äijäporukassa ansaittava asemansa. En tiedä, onnistuinko tässä, mutta muutaman kerran huomasin, että papin rajoja tarkkailtiin.

Rajanvedolla en tarkoita keskimäärin siis mitään radikaaleja valintatilanteita. Esimerkkinä toimikoon nuorisotyön opiskelujen aikainen ystäväni, joka kertoi virassa olleessan jättäneensä kerran kokeilumielessä nuorten rakastaman kikkailemisen ja viihdyttämisen vähemmälle. Linjamuutos poiki heti enemmän sielunhoidollisia keskusteluja. Toinen rooli on massojen rakastama ja helppo lähestyä muuten vain. Toinen koetaan turvalliseksi keskustelukumppaniksi.

 

Päivän kotiutumishavainto: Suomessa ei kerjätä

Ensimmäisiä Upinniemen ulkopuolisia kosketuksia suomalaiseen elämänmenoon otin Kampin kauppakeskuksessa. Seisoskelin tolppaan nojaten katselemassa ihmisvilinää. Huomasin kaverin tonkimassa roskista todennäköisesti tyhjien pullojen toivossa. Tarkastuksen jälkeen hän siirtyi kohti seuraavaa roskista, joka oli minun lähelläni. Nousin heti varpailleni, kun oletin, että kohta hän pyytää minulta rahaa. Pian tajusin, että eihän se olekaan yleinen tapa täällä.

torstai, 9. kesäkuu 2011

Operaation opetuksia - osa 5

Ahkera laiskuus

Suomen kesä on maistunut mukavalta. Sopeutumisessa ei ole ollut mitään ongelmia. Kovista joukolle annetuista varoitteluista huolimatta en itse jaksanut uskoa kohtaavani suuria vaikeuksia. Toistaiseksi on siis selvitty hyvin. Mukava on kuitenkin ollut havaita, miten joitakin tapoja on ainakin hetkellisesti muuttunut. Energiajuomista luopuminen on ollut piristävää. Suorastaan outona olen kuitenkin pitänyt sitä positiivista kehitystä, että illan viimeiseksi tempaukseksi ei ole tullut vielä kertaakaan otettua elokuvaa, mikä kuului ennen operaatiota vakiorutiineihin. Lisäksi ihmisten aikoihin nukkumaan meneminen ja nuorisopastorin vanhoista rytmeistä poiketen reipas aamuherääminen tuntuvat varsin fiksuilta ajatuksilta. Jos tämä tarkoittaa, etten ole vielä täysin kotiutunut, niin toivon, ettei niin käykään. Lisää kotiutumishavaintoja jälkikirjoituksissa. Nyt palaan operaation opetukseen, josta olen kirjoittanut hieman jo erään tekstin lopuksi. Ajatus on jalostunut lisää ja muutenkin ajattelin maalailla sitä kuvaa runsaammilla palstamillimetreillä.

Työajaton työ on erittäin vaikea rajata. Olen varttunut pienessä pitäjässä, jossa oli yksipappinen seurakunta. Kirkkoherran työtä seuratessa tuli väistämättä vaikutelma, että papin työ on elämäntapa, seurakunnan keskellä olemista. Työnkuvan laajuuden vuoksi on täysin mahdotonta sanoa, missä raja työn ja vapaa-ajan välillä kulkee. Jos seurakuntalainen tulee kirkkoherranvirastolle juttelemaan, on selvästi kyse papin työtehtävästä. Mutta onko silloinkin kyse työstä, kun sama seurakuntalainen nykäisee pastoria hihasta samat asiat mielessään kaupan kassajonossa, kun pastori vapaapäivänään verkkarit jalassa on matkalla punttisalilta kotiin?

Jo ennen pappisvihkimystäni olin muodostanut itselleni moton, että pappi saa palkkansa pappina olemisesta eikä tiettyjen asioiden tekemisestä. Yritin jo etukäteen pelastaa itseni työuupumuksesta tai siitä petollisesta kierteestä, että laskee vain helposti näkyvät työtunnit, muttei niitä, jotka salassa kuormittavat. Ja ylipäätään yritin päästä eroon työtuntien laskemisesta, kun ei niitä työajattomassa työssä lasketa muutenkaan. Silti motto ei oikein vakuuttanut minua. Sen mukaisestihan olisin voinut löhötä kotona ja katsella elokuvia. Olisin silti pappi, mutten kokisi ansaitsevani palkkaani.

Sotilaspastorin tehtävässä pelkkä oleminen tuntuu vielä vaikeammalta. Puolustusvoimat arvostavat pastorin tehtävän palkkauksellisesti keskivälin yläpuolelle. Suomalaiseen työmoraaliin kuuluu, että kaikki pitää ansaita. Aina ei tarvitse lukea edes rivien välistä, kun riveilläkin ihmetellään, mitä pappi oikein tekee palkkansa eteen. Lopputulos on, että pastori hyvin helposti tavoittelee kiireisen miehen titteliä. Niin siviilissä kuin puolustusvoimissa papit helposti luettelevat tehtäviensä paljoutta ja hikoilevat niitä muistellessaan. Usein se pitää paikkansa. Mutta suurelta osin se voi olla myös itse aiheutettua, koska kiire on tavoiteltu asia. Sillä osoittaa ansaitsevansa palkkansa.

Kerran juttelin naapuriseurakunnan kirkkoherran kanssa. Olin pyytämässä häntä nuorteniltaan vieraaksi, ja aloitin niin kuin yleensä sellaiset keskustelut pappien kesken aloitetaan. Pyytelin anteeksi, kun kiireiseltä mieheltä tiedustelen mahdollisuutta tehdä keikkaa. ”Ei minulla mitään kiireitä ole”, kuului hänen vastauksensa. Saattaa olla, että vastauksessa oli jotain todellisuuspohjaa. En tiedä. Mutta vastaus oli juuri sellainen, joka papin pitäisi aina antaa.

Lähes aina papin kanssa aloitetut keskustelut alkavat vuorosanalla: ”Onko sinulle hetki aikaa”. Se on kohtelias kysymys, joka esitetään sen tarkemmin asiaa miettimättä. Mutta entä jos taustalla on oikeasti ajatus, jonka eräässä kastekodissa kuulin: ”Teillä papeilla näyttää olevan aina niin kova kiire.” Aralla mielellä oleva ihminen miettii kauan, uskaltaako hän jutella vaikeista tai isoista asioista papin kanssa. Hän yrittää kannustaa itseään ottamaan ensimmäisen askelen, mutta samalla keksii itselleen tekosyitä, miksi ei kannata. Hän myös esittää itse kysymyksen papin kiireistä, ja antaa itselleen vastauksen sen mukaan, mikä hänen vaikutelmansa on. Eikä hän sitten koskaan tule papin puheille. Operaation aikana minulta tultiin kysymään aivan yksinkertaista papin käytännön työhön liittyvää asiaa. Kysyjä sanoi keränneensä rohkeutta sitä varten kauan. Olisiko viiden kuukauden missio ollut riittävän pitkä aika kerätä rohkeutta, jos asia olisi ollut todella suuri ja syvällinen?

Tajusin, että papin työn oleellisin asia on ahkera laiskuus. Papin täytyy antaa ulospäin kuva, että hänellä ei muuta olekaan kuin aikaa. Ja sitä aikaa on ketä varten tahansa. Niin kuin eräässä pappien koulutuksessa sanottiin, toimituspäivinä saattaa olla lentämistä paikasta toiseen. Silti koskaan ei lähdetä kiireellä mistään. Kaikki aika on vietettävä kiireettömästi. Ovellakin hyvästellään rauhassa selittelemättä, että on jo mentävä. Mutta kun ulko-ovi sulkeutuu, sitten juostaan.

Ahkeran laiskuuden palaset ovat ensinnäkin ulospäin näkyvä toimettomuus, joka viestittää jokaiselle pastorin tavanneelle, että tässä on luvallista pysähtyä. Toiseksi tarvitaan ahkeruutta, jolla pastori pysyy liikkeessä ja säteilee toimettomuuttaan mahdollisimman monessa paikassa. Laivalla tämä toteutuu esimerkiksi silloin, kun pappi kiertää ahkerasti paikasta toiseen – eikä hätkähdä, jos tuntuu, että on tiellä ja muut vain kyselevät, että mitä asiaa papilla on, kun täällä kädet taskuissa palloilet.

Rauhanturvatehtävissä papilla on welfare-upseerin rooli, johon kohdistuu paljon toiveita ja odotuksia. Pastori voisi työllistää itsensä sen kanssa ylenmääräisesti. Mitä enemmän hän touhuaa ja hosuu työhyvinvoinnin kimpussa, sitä enemmän hän sahaa varsinaisen papin työn oksaansa. Papin tärkein tehtävä on kohdata niitä, joilla on kaikkein vaikeimpia ja suurimpia kysymyksiä. Niihin ei päästä koskaan käsiksi, jos juttelemisesta haaveileva joutuu juoksemaan papin vierellä samaan suuntaan saadakseen suunvuoron ja aikaa.

Toivon, että tämä oivallus ei jää vain havainnoksi. Haluaisin oppia tekemään työtä tällä tavoin myös käytännössä. Olen hyvin iloinen, että ainakaan nyt en koe mitään tarvetta esittää kiireistä. Suorastaan haluan, että minut nähtäisiin usein toimettomana. Tiedän, että työpaikalla työtehtäviä jaettaessa haluan vaikuttaa siltä, ettei ainakaan minulla ole tyhjin kalenteri. Olenkin ajatellut, että ahkeran laiskuuden periaatetta on sovellettava nimenomaan seurakuntalaisiin, mutta ei kai se tekisi pahaa, jos osaisi olla esimerkkinä myös työtovereille.

 

Päivän kotiutumishavainto: Suomella asiat hoituvat

Lohjan aluesairaalan terveystarkastuksien lomassa kävin hakemassa ruokalipun kanttiinista. Huomasin iloitsevani siitä, että nyt asiat sujuvat helposti. En ole mikään kielinero ja välillä tuskastun omaan englantiini. Mutta silti se on varsin hyvällä tasolla espanjalaisiin ja djiboutilaisiin verrattuna. Vaikka kuinka selkeästi yritti sanoa asiat, aina tuli väärinkäsityksiä. Jopa Cadizin Burger Kingillä sain eri tuotteen kuin olin tilannut.